Tänään tuli syksy Suomeen

Pitkät kauniit päivät loppuivat eilen.
Tänään sataa, mutta satakoon. Toinen jalka on joka tapauksessa jo jossain muualla.
Huushollin tila kertoo asukkaan lähtöaikeista. Banaanilaatikoita, matkalaukkuja, kasseja. Osa on menossa kellariin, osa Zürichin varastoon, osa Italiaan ja osa mukaan Indonesiaan sitten joulun jälkeen. On vielä sekin osa, jonka Jokke saa hakea omaan kyökkiinsä itselleen.
Jotakin on mennyt roskikseenkin.

Olen pitkin viime viikkoa jo pakkaillut, mutta kun armas sisareni kävi tarkastamassa tämän Suomen huushollini, piti piilottaa pakkauksia saunaan, että olisi vähän fiksumman näköistä. Sauna, niin, mitähän minä silläkin teen. Olen käynyt siellä vain kerran tänä vuonna.   Mari rakastaa tätä saunaansa, joten hyvä valinta tämä kai sitten oli.

Kaisa hulmahti tänne perjantaina Savonlinnasta ja toi mahtavan, juuri keräämänsä sienisaaliin. Osa kuivattuja, osa suolattuja. Minua odottaa sitten kunnon sienisörsselit  Italiassa. Ne kuivatut otan sinne mukaan. -
 Söimme raclettia ja juttelimme Tshehovista. Sen kunniaksi kävimme lauantai-iltana katsomassa Kansallisteatterissa Vanja-enon. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Se taisi olla joskus silloin, kun Essu vielä asui siinä Kansallisteatterin kupeessa ja minä hyppäsin aina teatteriin, kun kävin Suomessa ja yövyin hänen luonaan. No, kymmeneen vuoteenhan emme edes tavanneet.  En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin hänen tämänkertaisista  tapaamisistaan. On hän kuitenkin sisareni. Isäni ja äitini tytär kuten minä.  Sisar on niin suuri sana, ettei se oikein tahdo mahtua tähän meidän "suhteeseemme".
Hän on juuri niitä ihmisiä, jotka vapauttavat sinut ajattelemisen pakosta. Senkun myöntelet ja nyökyttelet. Hän puhuu.

Huomenna tulee Jokke kantamaan kanssani laatikoita kellariin. Sitten jo vähän kirkastuu tämäkin näköpiiri ja pystyn tajuamaan, kuinka paljon todella olen ottamassa mukaan autoon.  Ne Suomi-seuran laatikotkin on vielä haettava. Toivottavasti en unohda niitä.

 

Tallinna

On oltu Tallinnassa muutamia kertoja ennenkin.
Tänä kesänä  menin Tallinnaan Marin kanssa heinäkuussa vain ns. seuraksi  Syötiin  siinä ravintolassa, jossa olin joskus ennen syönyt hyvin. Nyt ei syöty hyvin. Oli sesonkiaika ja turisteja kai liikaa.
Samoiltiin Vanhaa Kaupunkia ja ihailtiin  rakennuksia ja väisteltiin suomalaisia perästä vedettävine matkalaukkuineen. 
Mari osti ylihintaisen repun, (hassu, ei halunnut tinkiä) ja kivoja alusvaatteita. Minä jotain lankoja. Paluumatkalla laivalla sitten syötiin koko puhvetin repertuaari ja oli  liikaa ahnehtineen ällö olo. Mukaan laivalta tarttui Marille matkamuistoksi Vana Tallinna puteli. Minulle joku mansikkalikööri.
Kauhisteltiin  palaajien viinalasteja.

Kun Mari lähti, harmittelin, että miksi en minäkin ostanut alusvaatteita. Olivat kauniita ja paljon edullisempia kuin Helsingissä tai Sveitsissä.  Ainahan niitä tarvitaan. Laatukin tuntui olevan ihan kelvollista, puuvillaa ja jotkut jotain muutakin. Kesälegginsejäkin olisi ollut tarvis.

Ei muuta kuin pikavisiitille helleilmaa pakoon Tallinnaan. Lippu eestaas 15 e.
Pari tuntia  pelkästään niissä sataman basaareissa, joissa vironkieltä tuskin kuulee. Venäjä on basaarin kieli. Ostostuloksena kasa alusvaatteita ja legginseja kassiin, jotain juotavaa ja tylsä  voileipä. Laivalla ei huvittanut syödä. Pelotti se ennakoitavissa oleva ällö olo.
Keksin sen olopaikan, jossa kympillä sai istua ja syödä hedelmiä. Sehän sopi. Oli kirjakin mukana. Divarista ilmaislaatikosta napattu Tauno Palon elämänkerta.
Siinä laivan ostospaikassa ei mahtunut liikkumaan. Karkasin nopeasti. Suomalaiset ostivat viinaa, viinaa, selkä vääränä.
Ulosmenojonossa sai varoa, ettei kompastellut edellä kulkeviin olutlaatikoihin. Ihmisiä niiden takana ei juuri näkynyt..

Palasin kotiin ja mietin, että kohta on talvi ja sieltä varmaan olisi löytynyt talveakin varten jotkut vähän lämpimämmät farkut ja sisäverkkarit.  Eihän  tiedä mihin sitä Italian talvessa joutuu.  

Ja taas Tallinnaan, kun lippuakin tarjottiin kuudella eurolla eestaas. Laivaseurana Somerset Maughamin Elämältä se maistui. Verkkarit löytyivät. Laivalla keksin, että ihovoiteeni oli siellä hieman halvempaa kuin muualla, joten sitä sitten  ja lisäksi  kunnon aurinkovoidetta. Meni sen verran tyyriiksi, että kylkiäisenä sain lapun, joka kertoi seuraavan laivamatkan maksavan  edestakaisin 2 euroa. Tai jos haluaisin hytin, niin 4 euroa.
Ratikalla Stockalle tulee kalliimmaksi..

Taidan nyt kuitenkin jättää tuon kaksieuroisen käyttämättä.

Ei Tallinnassa mitään vikaa ole, sehän on todella viehättävä kaupunki.  On upeita rakennuksia, korkeatasoisia museoita, monenlaista taidetta ja kulttuuria hyvää ruokaakin, silloin kun onnistuu menemään oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ja se historia. Ihailen virolaisia koko sydämestäni.
On melkein huono omatunto, kun sinne menee  ja sen  tylsän parin tunnin laivamatkan jälkeen ostelee pelkästään jotain pikkupöksyjä.
Tallinnalla ja koko Virolla olisi niin paljon muuta annettavaa. 

Seuraavan kerran sitten, varmaankin jo ensi kesänä, aion viettää siellä muutaman päivän. Museoissakin on todennäköisesti taas jotain uutta tarjolla. Teatterissakaan tai musiikkijuhlilla en ole koskaan käynyt. Ja entäs kaikki ne muut kaupungit !
Iloitsen nyt jo.
 

Vuodenajat uusiksi

 Raitiovaunussa takanani istui kaksi naista, joista toinen manaili ja toinen myötäili:
- Aina on joku hemmetin uusi vuodenaika. Nyt taas on jo syksy. Vasta vähän aikaa  sitten sain kesävaatteet esiin ja talvivaatteet kellariin. Jälleen on rymyttävä kellarissa ja tehtävä koko vaihto toisinpäin.

Aivan oikein. Ja juuri kun minä alan taas tottua  suomalaisuuteeni, mökkiläisyyteeni, jonka noin viidessä tunnissä saatoin vaihtaa helsinkiläisyyteeni, alkaa sekin aika  olla lopullaan ja muuksi muuttuminen alkaa olla lähellä. Taas on syksykin, jolloin on lähdettävä.
Jonnekin.
Mutta toisaalta, näinhän olen halunnut. Osa aikaa siellä, osa täällä, osa sitten siellä sun täällä.
Tätä ihanaa eläkeläisen elämää.
Mutta varsinkin se siellä sun täällä alkaa jo kyllästyttää. Varastoon pakatut rakkaimmat kirjat ja esineet, joita olen luullut välttämättä tarvitsevani alkavat jo unohtua. Pian olen siinä pisteessä, että myönnan etten tarvitse koko varastoa, koko menneen elämäni tavaroita. Menneisyyttäni?
Reppu, jossa on läppäri ja pari vaatetta, riittäisi. Ja puhelin, että voin tilata hotellihuoneen.

Nyt sitten kuitenkin odotan sitä vuodenaikaa, joka olisi tarpeeksi ihanteellinen minun  aloittaa paikoilleen asettumiseni ja hankkia se loppuiän koti. Siis KOTI.  Voi olla että se vuodenaika on vielä keksittävä, tai nämä jo keksityt järjesteltävä uudelleen uusin ilmastoin.
Väitän, ettei minusta ole enää mönkimään lumihangessa ja räntäsateessa. Olen ollut niin kauan jo poissa talvisaapasilmoista. Mutta Malesian / Aasian jatkuva kuumuus ja kosteus ei myöskään ilahduta mieltäni, ei myöskään etelä-Amerikan. Liman valkea sumu, joka peitti koko Mirafloresin kesäkuukausina sai  minut tuntemaan siellä 16. kerroksessa, että olin satimessa. 
Pitäisi kai keksiä uusi maanosakin.

Näitä keksintöjä odotellessani jatkan asunnon ylimääräisten tavaroiden viemistä kellariin.

Sisar

Niin, on minulla sisarkin. Tapasin hänet eilen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Kohtaaminen oli samalla tutun todellinen ja epämiellyttävä. Ei hän ole muuttunut ja mietin, että miksi oikein tulin. Melkein kahdenkymmenen vuoden ikäero saa minut kunnioittamaan hänen ikäänsä, ei muuta. Onhan tämä todennäköisesti niitä viimeisiä kertoja, kun tapaamme.
Kuuntelin parin tunnin ajan hänen ylistystään itsestään. Se itsekehu ainakaan ei ole muuttunut. Hänen olemisensa hauraus sai minut kuitenkin jäämään niinkin kauaksi. Tottakai kutsun hänet vielä Katajanokalle, ennen kuin lähden.
 

...ja taas uutta blogin jatkoa. On tätä suunniteltukin välillä.

On tätä blogin jatkamista taas ajateltu, mutta mutta....
Aikaakin olisi (ollutkin), mutta mihin se oikein meneekään...ja vaikka konekin on suurimman osaa päivää auki ja odottavalla kannalla.

Tulin Suomeen huhtikuussa, mökille ja mökiltä pois aina välillä. On Helsingissäkin kivaa. Välillä vaan tuli sellainen helle tännekin, että oli karattava maalle.
Nyt olen Helsingissä ja asunto on jälleen sen näköinen, että sisään astuja sanoisi, että jaaha, lähdössä ollaan? Puoliksi pakattuja laukkuja, osa kellariin, osa takaisin mökille ja loput kolmeen eri osaan: yksi osa varastoon Sveitsiin, yksi mukaan Italiaan ja loput valmiiksi odottamaan talven reissua.



 

Mausteita

 

                                                Vastapoimitun neilikan kuivausta

 

 

Todellakin, unelmat on toteuttamista varten

Sehän  tiedetään, että ihmisellä pitää olla unelmia. Kyllä, mutta ei sellaisia jotka jo alussa tietää mahdottomiksi. Ihmeitähän ei nykyään enää sen jälkeen tapahdu, kun Jeesus ruokki hurjan isoa väkijoukkoa kolmella kalalla ja viidellä leivällä.

Tämä minun viime talvinen unelmani Maustesaarista kuului niihin mahdollisiin.

Ja sehän  toteutui. Ei se tuntunut edes mahdottomalta, sillä olinhan jo häärinyt siellä ympäristössä ennenkin.
Pääsin Tidorelle, Ternatelle ja Banda-saarille ja moneen muuhunkin paikkaan.
Pari kuukautta Molukeilla avasi taas  mieleeni uusia kuvia ihmiskunnan historiasta.
Niin että on siellä ihmiset eläneet ennenkin, viljelleet salaisilla saarillaan muskottia, kanelia ja  pippuria ja montaa muutakin, mikä on tehnyt Euroopan keskiajan kansat hulluiksi. Taistelleet ja hävinneet, jotkut muuttaneet pois, jotkut jääneet.

Eletään siellä nytkin. Tosin maustekauppa ei käy enää samaan tahtiin, mutta käy kuitenkin. Minäkin toin pussillisen kanelia ja muskottia ja ne tuoksuvat nyt niin ihanalle kaapissani. Tuovat muistoja. Nuuhkaisen niitä aina silloin tällöin ja mietin, että sitten kun minulla on taas se Oma keittiö siellä jossain voin jotain tehdäkin.


 

Unelmista totta

Kun keskustelimme veljeni kanssa lapsena tulevaisuuden toiveistamme, kerroin, että haluaisin matkustaa, matkustaa ja matkustaa, nähdä mitä on kotikaupungin ulkopuolella, missä ja millaisia ajatuksia on ihmisillä, jotka käyttävät nenärenkaita ja kulkevat puolialastomina. Sanoin, ettei minua kiinnosta lontoot ja pariisit, joissa kaikki käyvät, haluan nähdä maita, joissa " kukaan " ei käy.
Olen onnistunut haaveissani aika hyvin. Monenlaista eksotiikkaa on nähty, tosin nuo lontoot ja pariisitkin ovat tulleet tutuiksi.
Nyt yksi viimeisistä haaveistani - kenties - on tutustua entisten aikojen Maustesaariin, Molukkeihin, vähän paremmin. Ne kaksi kertaa, jolloin olin mukana purjeveneessä niiden saarten pikatutustumisella, jättivät uteliaisuuden ja toiveen viettää näiden ihmisten keskuudessa vähän pidempi aika.
Olisikohan tämä jo tämän tulevan talven ohjelmaa?

Voi kakkaranmakkarat....Ei mikään harmita niin kuin se, kun vihdoin saa inspiraation ja kirjoittaa parikymmentä sivua hyvää (omasta mielestä) tekstiä ja se KATOAA jonnekin auf Nimmerwiedersehen. Kun vihdoinkin saa sen niin tärkeän jutun luurangon paperille kaikkine ideoineen.!... Tuleekohan se inspis enää takaisin ollenkaan.
 

Hitaasti...

Hitaasti kuolee se,
ken ei matkusta,
ken ei lue,
ken ei kuuntele musiikkia,
ken ei löydä armoa itsessään.

Pablo Neruda

Yhdyn täysin tässä Nerudan ajatuksiin, vaikka ihmisenä  - omaelämäkerran perusteella - hänestä en suuremmin pidäkään. Nerudan useimpiin runoihin sen sijaan voin helposti samaistua.

Kyllä matkustaminen auttaa avaamaan silmiä, samoin kuin lukeminenkin. Musiikin kuunteleminen taas  vie sinut maailmaan, jossa on enemmän sieluasi kuin missään muualla. Ajattelin juuri tätä eilen Musiikkitalolla Helsinki-päivän ilmaiskonsertissa. Nautin. Joka kerta kuunnellessani loistavia musiikkitulkintoja olen pahoillani, etten ole musikaalinen itse enkä osaa soittaa mitään instrumenttiä. Siispä on nautittava muiden esityksistä.
Löytää armo itsessään? Hyväksyä itsensä, ei muuta.