Mausteita

 

                                                Vastapoimitun neilikan kuivausta

 

 

Todellakin, unelmat on toteuttamista varten

Sehän  tiedetään, että ihmisellä pitää olla unelmia. Kyllä, mutta ei sellaisia jotka jo alussa tietää mahdottomiksi. Ihmeitähän ei nykyään enää sen jälkeen tapahdu, kun Jeesus ruokki hurjan isoa väkijoukkoa kolmella kalalla ja viidellä leivällä.

Tämä minun viime talvinen unelmani Maustesaarista kuului niihin mahdollisiin.

Ja sehän  toteutui. Ei se tuntunut edes mahdottomalta, sillä olinhan jo häärinyt siellä ympäristössä ennenkin.
Pääsin Tidorelle, Ternatelle ja Banda-saarille ja moneen muuhunkin paikkaan.
Pari kuukautta Molukeilla avasi taas  mieleeni uusia kuvia ihmiskunnan historiasta.
Niin että on siellä ihmiset eläneet ennenkin, viljelleet salaisilla saarillaan muskottia, kanelia ja  pippuria ja montaa muutakin, mikä on tehnyt Euroopan keskiajan kansat hulluiksi. Taistelleet ja hävinneet, jotkut muuttaneet pois, jotkut jääneet.

Eletään siellä nytkin. Tosin maustekauppa ei käy enää samaan tahtiin, mutta käy kuitenkin. Minäkin toin pussillisen kanelia ja muskottia ja ne tuoksuvat nyt niin ihanalle kaapissani. Tuovat muistoja. Nuuhkaisen niitä aina silloin tällöin ja mietin, että sitten kun minulla on taas se Oma keittiö siellä jossain voin jotain tehdäkin.


 

Unelmista totta

Kun keskustelimme veljeni kanssa lapsena tulevaisuuden toiveistamme, kerroin, että haluaisin matkustaa, matkustaa ja matkustaa, nähdä mitä on kotikaupungin ulkopuolella, missä ja millaisia ajatuksia on ihmisillä, jotka käyttävät nenärenkaita ja kulkevat puolialastomina. Sanoin, ettei minua kiinnosta lontoot ja pariisit, joissa kaikki käyvät, haluan nähdä maita, joissa " kukaan " ei käy.
Olen onnistunut haaveissani aika hyvin. Monenlaista eksotiikkaa on nähty, tosin nuo lontoot ja pariisitkin ovat tulleet tutuiksi.
Nyt yksi viimeisistä haaveistani - kenties - on tutustua entisten aikojen Maustesaariin, Molukkeihin, vähän paremmin. Ne kaksi kertaa, jolloin olin mukana purjeveneessä niiden saarten pikatutustumisella, jättivät uteliaisuuden ja toiveen viettää näiden ihmisten keskuudessa vähän pidempi aika.
Olisikohan tämä jo tämän tulevan talven ohjelmaa?

Voi kakkaranmakkarat....Ei mikään harmita niin kuin se, kun vihdoin saa inspiraation ja kirjoittaa parikymmentä sivua hyvää (omasta mielestä) tekstiä ja se KATOAA jonnekin auf Nimmerwiedersehen. Kun vihdoinkin saa sen niin tärkeän jutun luurangon paperille kaikkine ideoineen.!... Tuleekohan se inspis enää takaisin ollenkaan.
 

Hitaasti...

Hitaasti kuolee se,
ken ei matkusta,
ken ei lue,
ken ei kuuntele musiikkia,
ken ei löydä armoa itsessään.

Pablo Neruda

Yhdyn täysin tässä Nerudan ajatuksiin, vaikka ihmisenä  - omaelämäkerran perusteella - hänestä en suuremmin pidäkään. Nerudan useimpiin runoihin sen sijaan voin helposti samaistua.

Kyllä matkustaminen auttaa avaamaan silmiä, samoin kuin lukeminenkin. Musiikin kuunteleminen taas  vie sinut maailmaan, jossa on enemmän sieluasi kuin missään muualla. Ajattelin juuri tätä eilen Musiikkitalolla Helsinki-päivän ilmaiskonsertissa. Nautin. Joka kerta kuunnellessani loistavia musiikkitulkintoja olen pahoillani, etten ole musikaalinen itse enkä osaa soittaa mitään instrumenttiä. Siispä on nautittava muiden esityksistä.
Löytää armo itsessään? Hyväksyä itsensä, ei muuta.

Helsingin kesäkuu -13

Aika kuluu ja jättää jälkensä. Vain tulevaisuus on kulumaton ja jäljetön, Se, tekeekö aika  hyvää vai pahaa, viisaammaksi vaiko vain vanhemmaksi on jotenkin samantekevää. Minä en seuraa aikaani, mutta se seuraa minua eikä päästä pakoon muuta kuin kuolemalla. En tahdo ajatella kuolemaa, en tahdo ajatella aikaakaan. Minä vain elän.

Siitä, kun viimeksi kirjoitin tähän, on kauan. Tässä välillä kerroin tekemisistäni toisessa blogissakin, mutta jätin senkin, kun muutin pois Malesiasta.
Palaan tähän taas, ainakin hetkeksi.

Nyt olen Suomessa ja odotan, että pääsen parin päivän kuluttua mökille, jonne Marikin tulee.

 

7 minuuttia Kauppatorille, Katajanokan kiertämistä melkein päivittäin. Hellettä tai ainakin kaunista ilmaa ja nyt viileämpää ja sateen odotusta.

ainakin väliaikainen siirto toiseen blogiini

Siis, koska tämä ei huoli kuviani, siirryin tarinoitteni kanssa http://www.paronitar.palmussa.vuodatus.net/

Tavataan siellä

Kuvienlatausonkelmaa

Jotenkin on ollut vaikea jatkaa tätä blogia, kun olen tottunut kirjoittamaan tätä kuvien kanssa ja nyt en saa kuvia mukaan. Google /Picasa kehoittaa ostamaan lisätilaa, 5 US dollaria vuodessa ja ostaisinhan minä, mutta sen maksaminen ei onnistu luottokortilla. Kun kortti näyttää Sveitsiä ja sijaintini Malesiaa, ei mokoma maksu mene perille.
On ollut hankaluuksia tämän luottokorttini kanssa muutenkin samasta syystä. Pari kertaa se on kriitillisillä hetkillä declinettu, esim kun olen ollut ostamassa lentolippua jossakin hevon kuusessa tai maksamassa jotain AIVAN IHANAA vaatetta joka olisi ollut se unelmain kappale. Klick. Eipäs kortti toimi ja kun sitten käyt ostamassa vieraan maan pre-paid korttia puhelimeesi että voisit soittaa korttisi isännille Sveitsiin, se raha jota siihen olet ladannut, ei riitäkään ja kesken närkästyneen keskustelusi puhelu katkeaa. Ei muuta kuin uutta rahaa lataamaan jostakin johon on mentävä taksilla. Ja sitten selitykset joita saat saattavat olla sellaisia heidän varotoimenpiteitään että kun olet niin oudossa paikassa maksamassa, jotta epäilevät väärinkäyttöä.  Pyörität päätäsi ja hammasta kiristellen päätät että hankit toisen firman luottokortin, koska tätä tapahtuu nyt niin ja niin monetta kertaa. Mutta on se kortti aina auennut kuitenkin 5 min. puhelusi jälkeen.

Siis, olen parin viikon kuluttua Sveitsissä ja yritän sitten sieltä käsin vähän kertoella viime aikoja, kunhan olen sen vitosen onnistunut maksamaan.

Sulawesin saarella

Ei tama ihan sulaa vetta ole koko ajan ollut, paitsi mita iholla. Mutta kylla sadettakin on paivittain saatu, joskus oikein kaatamalla, mutta meilla on ollut onnea, aina silloin olemme olleet sisalla jossakin. Paitsi Rantapaon kaupungissa, toraja/heimon asuinsijoilla vuorilla hotellihuoneeni keskilattialla oli aina sateen jalkeen latakko, jossa sai huuhdella jalkojaan.

Se toraja-heimoon tutustuminen oli melkoinen elamys, josta tulen kertomaan yksityiskohtaisesti, kunhan paasen omalle koneelleni Penangissa ja aen ja oen aarille. He ovat kuuluiisa nykyan ennen kaikkea eriskummallisista hautajaisesseremonioistaan  kaikkine puhvelin- ynna sikojen ynna muine uhreineen. Siita sitten myohemmin.

Purjehdusmatka Molukkien ja Papuan saarille oli myos jotain josta tulen  kertomaan enemman. Nyt, kun kuvieni mitta tassa blogissa on taynna, on mietittava miten jatkan. Ehka vaihdun paronittareksi.

Huomenna lennan Balille ja sielta Ita-Timorin Diliin. Kohtaus kahdeksan vuoden jalkeen. Heilla oli niin suuret toiveet itsenaisyydesta. Toivon sydamestani, etta olosuhteet olisivat parantuneet. Ajattelen nyt, etta jos nyt on taloudellinen ahdinko, niin ennen itsenaisyytta oli seka taloudellinen etta henkinen.
Olen jannittynyt...

Kuvatonta tekstiä

Pitäisi ostaa lisää kuvatilaa ja kaipa ostankin, kunhan ehdin.

Sitä ennen kuitenkin tietoa viime aikojen liikkeistäni. Heiluttu on. Aina vaihtelevalla joukolla.
Asunnon kolme tämänhetkistä asukasta yleensä yhdessä, mutta usein myös Helen ja Goh suurella autollaan viemässä ja tuomassa.
Gurney Plazan tavaratalo on opiskeltu tarkkaan taas ja sieltä on selkä vinossa kannettu tavaraa vähän jokaisen pakaasiin. Minunkin, vaikka vannon joka muovipussin kohdalla, että tämä on viimeinen kassi jonka kannan kotiin.
A propos muovit. Penang on julistautunut muovin viholliseksi ja kaupoissa on kielletty jakamasta enää muovipusseja asiakkaille ilmaiseksi. Tähän asti niitä heitettiin melkein perään, tai amelkein joka pikku porkkanalle annettiin oma pussi.
 Asiakkaille suositellaan omaa  kassia ja yhdyn innokkaasti näihin suosituksiin, haluten olla mahdollisimman luontoystävällinen minäkin.

Me kolme naista olemme pakkailemassa taas laukkujamme. Mari matkustaa lauantaina Helenin ja Gohn kanssa Malakan kautta Kuala Lumpuriin ja lentää sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kotiin.
Jeannette ja minä lennämme lauantaina Balille, josta matka jatkuu Amboniin, jossa taas alamme purjehdusseikkailumme Papuan ja Molukkien saaristossa.

Tänään seikkailimme Penang Hilliltä viidakon halki alas. Jeannette, josta on hauska seikkailla edellä ja omia teitään, ei löytänytkään meitä enää emmekä me häntä. Hänet noukki  sitten joku ystävällinen moottoripyöräilijä Air Itamin kaupunginosasta eli kamalan kaukaa ja toi neljällä ringgitillä ( 1euro!)  koko saaren halki kotiin johon hän saapui pari minuuttia meidän jälkeemme. Mehän tosin kävimme sen jälkeen kun  olimme luopunueet hänen löytämisestään ja kun tiesimme että hänellä olisi kyllä reilusti rahaa taksiin, parissa todella kauniissa temppelissä sekä aivan fantastisessa kylässä Penang Hillin juurella. Todellisia löytöjä ne.

Huomenna odotamme vieraita, Ossin tytär, jota en ole vielä koskaan tavannut, on tulossa pika-pikavierailulle Langkawilta. Mukavaa, vahinko vain, että heillä eikä oikein minullakaan ole paljon aikaa...