Vierwaldstättersee, oliskohan ollut Brunnenissa, jossa pidin "kahvitaukoa"

Monen päivän tarinaa

18.10.08 Brissago, Hannen ja Rolfin kakkosasunto, 3. päivä ja lauantai.
Taas Tessinissä, viikko edellisen reissun jälkeen. Tällä kertaa herätessäni tänä aamuna sumu oli verhoillut koko Lago Maggioren harmaalla hunnullaan. Sadepilviä soutelee vuorten kupeilla. Se ihana eteläisten päivien tunnelma, joista sai nauttia eiliseen asti sai nyt pienen rypyn, mutta huomenna jo taas kuulemma korjaantuu. Huomenna menen laivalla Italian puolelle Cannobioon, torille, sillä en ole ollutkaan ulkomailla ainakaan kolmeen viikkoon. Laivamatka tulee kestämään 15 minuuttia ja matkaa sinne on vain muutama kilometri Brissagon satamasta.
Jotta ette kyllästy minuun kokonaan, en kerro yhtään mitään asuntoasiasta. Kypsyy, kypsyy hiljalleen.Kerron sitten vain päätöksestäni, kun sen aika on.


19.10. Tämä toripäivä olikin jo sitten taas melkeinpä hellepäivä. Kiertelin siellä Cannobion torilla aikani, ostin Ibulle kravatin, Hannelle kashmirshaalin (asunnonkäyttölahja), itselleni yöpuvun ja 15 euron laukun. Siisti väsky ja se on sen näköinen, että voisi maksaa enemmänkin, esim. vaikka 16 euroa. Vaikka kukapa sitä rupeaa toisten laukkujen hintoja arvioitsemaan. Illemmalla kävin Hubereilla (Hanne ja Rolf) syömässä heidän ”alatalossaan”. Heidän uuden asuntonsa (nykyinen kokovuotisasunto siis, tämä alatalo), katto näkyy tämän heidän vanhemman asuntonsa, (entinen lomapaikkansa, jossa nyt pidän majaa, kai pysytte kärryillä) terassilta. Molemmista autuaallinen näköala Lago Maggiorelle.
Ja kun nyt täällä olen, kerron vähän Tessinistä, tästä Sveitsin eteläisestä osasta, jonka Alpit erottavat muusta maasta ja jonka niin monet ulkolaisetkin taiteilijat, kirjailijat tai muuten vain nimelliset ovat jo kauan valinneet kodikseen (nimiä mm.: Stendahl, Herman Hesse, Erich Maria Remarque - hänen haudaltaan otin parikymmentä vuotta sitten kauniinvärisen hortensian, jonka kuivatin ja se pölyyntyi vuosikausia kirjoituspöydälläni -, Patricia Highsmith, Max Frisch, Max Ernst etc.).
Täällä kasvavat palmut kastaniapuiden joukossa, rinteitten viinirypäleet ovat maailmankuuluja (Merlot), agave tunkee juurensa kivimuurien rakoihin. Maisemat ylhäällä vuoripoluilta järven rinteillä muistuttavat etelä-Ranskan maisemia. Ilmasto on maan leudointa, Brissagon saarilla jopa subtrooppista. Jasmiinin ja villin rosmariininkin kesäinen tuoksu huumaavat kuulemma kävelyretkillä, kertoo opaskirja, mutta se on tältä erää minulta kokematta.
Sanovat, että siitä pohjois-Sveitsin viikkokausia kestävästä syyssumusta ei ole huolta täällä, paitsi nyt, nyt sataa.

20.10 Tänään oli taas epätoivoista asuntojen hakua.

22.10. Pyyhkäisin eilen Alppien yli etelä-pohjoissuuntaan ihanassa syysauringon paisteessa ja huokailin näitä Sveitsin maisemia körötellessäni. Silmiähivelevää kauneutta katsoit minne
tahansa, kaikki nuo Axenstrasset, Vierwaldstätterseet, Brunnenit ja muut...
Kävin ensin juttelemassa Brigitin kanssa Meilenissa, sitten tulin Stäfaan Jeannetten luo asuakseni täällä sen kolme ja risat viikkoa, mitä hän seilailee Balilta Indonesian muille saarille purjelaivalla. Hän juoksenteli ympäri huushollia hermostuneena, viimeiset pakkaukset kesken, tärkeät muut asiat (puhelinsoitot, huomasin) mielessä ja minä tuskin uskalsin kissaa sanoa, etten häiritsisi. Yritin lukea, mutta ei tullut oikein mitään siitäkään kun piti kuitenkin olla jonkinlaisena moraalisena tukena ja neuvonantajana laukkujen pakkaamisessa. öhöm.

Vein hänet aamulla lentokentälle ja palasin vesisateessa Stäfaan. En osaa kotiutua tänne.
En saa edes taaskaan omaa tietokonettani käymään tässä supermodernissa langattomassa ja yhteydessä. Yritin Martinin, Jeannetten edellisenä kesänä kuolleen miehen koneella, mutta koneen langaton hiiri tyssäsi kesken kaiken ja piti sulkea kone noin vain hiirettä ja kesken kaiken. Olin juuri katsomassa rahtilaivamatkoja jonnekin. Ihan vain jonnekin. Esimerkiksi Malesiaan.
Huomenna menen Sirkulle. Sirkku valittaa, ettei halua asua yksin isossa talossaan...

Odotellaan yhä...

Mikä harmi, etten ole edelleenkään omalla koneellani. Tällä kertaa Marin ja Ibun koneella. Joka huushollissa, missä majailen, on omanlaisensa nettisysteemi, jota en osaa yhdistää omaan koneeseeni.
Tämä alkajaisteksti vain siksi, että olisi muutamia kuvia, jotka haluaisin liittää tähän, olimme nimittäin Jeannetten kanssa Walenseellä kävelemässä ja ilma oli loistava myös juuri kuvanottoa varten. Pilvetön ja kirkas syyssää, sininen vuorijärvi, vuoret sen ympärillä ja kaikki nuo hehkuvat syksyn värit, joita Lapissa olimme jo odotelleet. Laivamatka takaisin autolle kruunasi retken.
Huomenna menen takaisin Tessiniin, Hannen ja Rolfin kakkosasuntoon Brissagoon, josta käsin sitten edelleen tutkin Tessinin asuntomarkkinoita. Jospa se oma kortteeri vihdoin löytyisi, ettei tarvitsekaan mennä pakomatkalle Malesiaan.

Se, etten jo päätä innokkaasti näistä jo tarjolla olevista asumismahdollisuuksista johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. SE asunto/elämäntapa, heureka-elämys ei ole tullut vielä vastaan. En ole vielä kertaakaan huudahtanut että voilà, tässä se on. Jokaisen asunnon jälkeen olen sanonut että hmm, pitääpä miettiä.
Ja kun ajatten noita lämpimiä maita, joihin olen koko ikäni haaveillut muuttavani, tekevät ne minut sitä epävarmemmiksi, mitä lähemmäksi päätöksenteko tulee. Haluanko todella jättää tämän kulttuurin, nämä ihmiset, ystävät ja ns. ystävät, taide-elämykset, konsertit, tavat ja alkaa taas alusta. Perussa se ei onnistunut. Costa Rica, jossa olin vain päivän on yhä listalla, koska olin siellä vain sen päivän enkä tiedä siitä mitään. Malesia tuntuu jännittävältä, koska se on uusi enkä tiedä siitäkään mitään. Maailma on niin suuri, mahdollisuuksia liian paljon ihmiselle, jota kukaan ei pysäytä.
Teen näin hitaasti ja näin harkiten tätä päätöstä siksi, että tajuan vanhenemiseni ja voimieni ja mahdollisuuksieni hupenemisen ja tuskin tahdon enää montaa kertaa muuttaa. Kerran, sen ainoan oikean kerran. Ja nyt vielä jaksan melkein mitä vain, jaksan jopa odottaa...

jospa tästä taas......

Voi mitä lööperryksiä olenkaan jaksanut vouhottaa tämän asunnonhaun tiimoilta.
Nyt ihan lyhyesti vain, että jatkoin etsintää Locarnon kulmilla kahtena päivänä, näin noin 15 toinen toistaan parempia, sekä uusia että vanhoja ja tuli pulma valita.
Karkasin ja päätin paeta vieläkin kauemmaksi, Malesiaan. Ihan totta. En tunne itseäni sittenkään vielä tarpeeksi vanhaksi asettuakseni villahuivi harteilla jonnekin talviasuttavaan sukankutimen kanssa.
Joo, näen, kuinka puistelette kaikki päätänne...

Asuntohöpinää, sinne tänne ja takaisin

Ei oikein onnistu tämä irtolaismallinen eläminen. Marin keittiön sohvasänkykin alkaa natkua liitkoksistaan, kun sitä liikaa käytetään. Se olisi kai ennemminkin sellainen katselusohva, ja siihen on kiva laittaa pari viehkoa tyynyä (esim. niitä Marin tekemiä jordanialaisia) valkean nahan koristukseksi, jonkun kirjankin voi heivata sinne kiireesti, mutta tälläinen monen kilon keijukainen (en kerro kuinka monen) taitaa ylittää sen sietokyvyn. Vaikka kyllä minä mielelläni Marin luona olen ja viihdyn, mutta ei yhden lapsen huushollia saa liiaksi rasittaa... Joten:

Siirryin siis tänään Mikan tyhjään taloon, lämmittämättömään, mutta menetteleehän tämä kahden villapaidan kanssa. 17 astetta. Yritin laittaa lämmitystä päälle mutta kestää kaksi päivää ennen kuin resultaatit näkyvät. Enkä tiedä muutenkaan, onnistuinko.

Ja sitten se asunnonetsintä...! Olen katsastanut aivan hulluja asuntoja, hullun näköisiä ja hullun hintaisia. Joihinkin on saanut kiivetä melkein palotikkaita pitkin kymmenien metrien korkeuksiin ja siellä on odottanut jo joukko nuoria aivan innoissaan. Jotkut ovat olleet pimeitä läpiä ja minä tarvitsen VALOA VALOA. Sellainen pimeä olisi tarjolla Schauspielhausin takana, hyvällä paikalla, mutta liian pimea ja alakerta. Ei kiitos.
Mutta sitten...:
Siellä Bolleystrassen ja Universitätstrassen kulmassa , jonka ah niin hyvin tunnen entisiltä ajoilta, on se hotelli Poly purettu ja tilalle rakennettu uusi pieni 4-kerroksinen talo ja sieltä saisin asunnon. Tosin se on vain vuokra-asunto ja vain 65 neliötä, mutta aivan ihana. Valoisa, ikkunat lattiasta kattoon ja koko kaupunki tai ainakin puoli silmien alla. Mutta kaksi huonetta ja köökki. Kaksi huonetta....!!! Kuinka mahdun kahteen kammariin kamoineni. Kirjoineni ynnä muineni!!
Keittiö on kyllä niin iso että sinne mahtuu se iso ruokapöytyäni, mutta sinne pitäisi mahtua sitten vieraatkin nukkumaan kun niitä saapuu.
Kaikki sanovat että ota ota, mutta minä itse en tiedä mitä ajatella,
kun valittavana olisi Tessinin auringon alla Locarnossa, Asconassa ja vaikka missä vaikka mitä, ainakin suurempaa ja lämpimämpitalvisempaa. Ja se Universitätstrassen asunto on hurjan kallis. Sillä hinnalla makselisin omistusasunnon lyhennyksiä kummasti. Eikä siellä ole parkkitallia ja se pitäisi etsiskellä naapuritaloista ja lisäisi hintaa.
Huomaatte siis, että olisin enemmän sen Etelä-Sveitsin kannalla, josta en kylläkään vielä mitään tiedä. Olisi ainakin Roomakin parin tunnin päässä. Ja Firenze ja vaikka mitä.
Zürichistä Tessiniin pyyhkäisisin autolla noin 2-3 tunnissa.
Mutta entäs kun olen siellä oikeastaan vain talvisin ja silloin siellä on vain ne pari paljasjalkaista tessiniläistä. Kaikki turistit ja kaikki, jotka ovat sieltä ostaneet loma-asunnon, ovat häipyneet, ravintolat on suljettu suurimmaksi osaksi, festivalit vietetty ja palmut värisevät kylmyydessä ja sateessa, järvi on hyhmäinen ja uima-allas kylmä, mites sitten suu pannaan? Halutaanko sitä sitten yhtäkkiä Zürichiin kulttuurin kehtoon, elokuviin, teattereihin, museoihin, luennoille, ystävien luo? Kaduttaako, että on pannut rahansa likoon asuntoon, josta ei sitten noin vain muutetkaan muualle.? Vai onko kiva kuljeskella isossa asunnossa yksiksensä, vaipua vällyihin kirjojen kanssa. Voi vaikka ollakin...Ja voi kirjoittaa....on vihdoinkin aikaa, ei tarvitse mennä mihinkään kun ei ole mihin mennä.
Vaikka onhan siellä parit entiset tututkin jo , Hanne, Rolf ja Marjattaja lisää voi järjestää. Ei kai Tessinkään mikään autio saari ole, talvellakaan. Ja sitä paitsi, se ns. talvi tulee sinne joulukuussa joskus ja kevät helmikuussa. Helmikuussa kukkivat jo monet puut, kahviloissa istutaan ulkona jne. Ja ehkä siellä Tessinin alamaastossa sataa kerran luntakin.

Jotta tässä tätä miettimistä. Huomenna ajan sinne kuitenkin ja katson asuntoja.

n.s. kotona

Matka meni hyvin. Oli ilo nähdä Siglind Würzburgissa, kuunnella hänen jännittäviä vaiheitaan maailmalla, kuulla uutisia Amerikasta tai Kathmandun koulustamme, niistä lapsista siellä, rehtorista, ihanasta Dorjesta ja hänen työstään. Me molemmat, Siglind ja minä olemme olleet mukana koulun asioissa sen perustamisesta asti, auttaneetkin aika tavalla. Siglind on ollut uskollinen koululle, hän käy siellä joka vuosi ja vie sinne keräämänsä sponsorirahat mennessään. Siglind kertoi Intian ystävistämme, myös tiibetiläisistämme, joista yhden hänen tyttärensä nai, sai lapsen ja erosi. Nyt Irmgard on tibetoligina kalifornialaisessa yliopistossa ja Siglind viettää sielläkin osan aikaa. Niin että on niitä jännittäviä tapahtumia ja mielenkiintoista elämää muuallakin. Näin puusta katsoen.

Kommunikaattori (onks tää suomee?) neuvoi kivasti matkan Mikalle asti, yöpymisineen Lübeckissä ja Siglindinkin osoite löytyi erehtymättä. Ilman tätä vehjettä en enää suostu ajelemaan vierailla mailla/paikoilla.

Kiljuset odottivat tuloani ulkona ja halauksista ei ollut tulla loppua.
Silti jätin heidät jo seuraavana päivänä ja hyppäsin Leenan autoon ja ajoimme sorella-kokoontumiseen Katrin lomatalolle Tessiniin. Ilma oli yhtä kesää ja lämpöä, oltiinhan Alppien Italian puoleisella laidalla.
Ihanaa ruokaa, tottakai ja sitä niin tuttua kalkatusta ja kilkatusta. Oltiin taas yhdessä, me mummoikään ehtineet entiset tytöt.

Ja sitten kolmen päivän kuluttua takaisin Zürichiin ja karuun todellisuuteen. Asunnon etsintää.
Jo samana iltana, kun olin vienyt kiljuset vanhempineen lentokentälle (2 viikkoa Dubaissa) avasin homegate.ch-linkin ja yritin löytää sopivia asuntoja. Ei mitään hätkähdyttävää.
Olen käynyt katsomassa muutamaa. Ei hätkähdytä edelleenkään.
Pitänee siirtyä Locarnon asuntomarkkinoille ensi viikolla.
Pahinta kaikesta on se, etten tiedä mitä haluan. En tiedä millaista ja missä. En tiedä miten haluan viettää tulevat vuoteni.


Olin eilen päivällä elokuvissa. War child. Kertoi sudanilaisesta entisestä lapsisotilaasta, joka oli sattuman ja musiikin avulla päässyt eteenpäin elämässään ja tullut kuuluisaksi. Autenttinen tarina, jossa hän itse näytteli. Unicef oli käynyt noilla lapsileireillä silloin kun hän oli pikkupoika ja haastatellut häntä niihin aikoihin. Nekin tapahtumat oli dokumentoitu filmiin mukaan. Takapenkiltä kuului silloin tällöin nyyhkäisyjä ja silmiä pyyhittiin ahkerasti. Tämä filmi oli totta, sitä samaa sotaa, josta puhuttiin käydään yhä. Lapset pakotetaan/opetetaan tappamaan Afrikassa yhä.
Olin kauan hiljaa sen filmin jälkeen.
Muistelen sitä kahdeksantuntista, jonka itse vietin irakilaisessa lasten ja nuorten iranilaisvankien leirillä. Muistelen Alin kuiskauksia korvaani, kun vartijan silmä vältti: älä usko heitä, tämä on yhtä helvettiä täällä. Haluaisin löytää Alin, kuulla miten se oli ja mitä hänestä tuli.

Vastasin Quimen maileihin pari päivää sitten ja sain tänään postia häneltä.
____________

Kuka sanoikaan, että kaikki punainen on sievää, kaikki uusi on kaunista, kaikki tavallinen on katkeraa, kaikki mikä on muualla, on ihanaa.
Tajuan, että kaikki tavallinenkin on melkein yliluonnollista.
Älkää pyytäkö minua tätä selittämään.

Viimeinen ilta Marjarannassa

Ilta on pimennyt. Viimeinen mökki-ilta.
Suurin osa tavaroita on jo autossa. Oioioioi sitä tavaramäärää, mikä taas matkustaa Euroopan halki. Suurin osa niistä on tullut turhaan. Olisivat voineet jäädä Sveitsiin, sillä esim. kesähepenet ovat jääneet kaappiin melkein jokainen. Eikä siinä kaikki. Raahasin sieltä Sveitsin varastosta sitä sun tätä, jota luulin voivani käyttää täkäläisen kesähuushollinkin kaunistamiseen, mutta perillä oli todettava, että mökki on jo täynnänsä kaikkea. Nyt nämä aarteet palaavat taas sinne varastoon.. No, sainpahan ainakin välillä kurkistaa niiden laatikkoihin ja muistella, että ai tämänkin omistan. Hah... Omistamista. Ja yhä uudelleen ja uudelleen huomaan, että ei näiden tavaroiden eikä minkään omistaminen merkitsekään mitään. Reppu alkaa olla liian raskas. Tästä aiheesta voisin nyt kirjoittaa vaikka kuinka, mutta luovutan. Sekään ei ole tärkeää, tästä aiheesta kirjoittaminen siis.
Nyt - jos en olisi jo lähtökuopissa ja melkein puoliksi jo menossa - olisin sillä tuulella, että voisin hautautua tänne putoavien lehtien keskelle, odotella lunta ja keskittyä esim. runojen lukemiseen.

On kuitenkin ikävä sitä elämää, jota olen viettänyt viimeiset vuosikymmenet. Sinne haluan nyt.

Köröttelimme yhtä kyytiä - 3 tunnin pysähdys Rovaniemellä, museossa - Kittilästä mökille ja olimme mukavasti illalla kymmeneltä perillä. Mieli oli vähän haikea. Lappi oli täyttänyt odotukset ilmasta huolimatta, ja siltikin, vaikka ruska oli vasta alullaan. Mutta emmehän sen ruskan tähden sinne menneetkään. Tämä aika vain osui parhaiten suunnitelmiin. Molemmat olisimme halunneet viipyä vielä kauemminkin ja jo seuraavana aamuna ihmettelimmekin, että miksi oikein tulimmekaan jo takaisin kun aikaa olisi vielä ollut. No, ilma sai tietysti syyt niskaansa virallisesti.
Olimme muutamia päiviä mökillä ennen kuin Jeannette lensi takaisin Zürichiin. Meillä oli jopa kaksi aurinkoista päivääkin, vaikkakin kylmää.
Tontilta olivat mustikat kadonneet ja etsimme niitä muualta jonkin verran. Jeannette oli haltioissaan minunkin metsistäni täällä, sammaleiden peittämistä kivistä, kaatuneista puunrungoista ja yleensä metsien aluskasvillisuudesta ja metsien pyhyydestä ja teeskentelemättömästä kauneudesta. Niin, tämä on Suomea. Minun Suomeani. Lappiin nopea kurkistuksemme lisäsi minunkin kotimaan ylpeyttäni ja rakkauttani.
Kävimme vielä Kaisan mökillä Savonlinnan kupeella. J. poimi puolukoita, Kaisa minulle sieniä, jotka sitten mökilläni kuivatin uudessa kuivurissani.
Jeannette lähti, Liisa palasi seurakseni näiksi muutamaksi loppupäiväksi. Liisa keräsi puolukoita, minä olen järjestellyt paikkoja lähtökuntoon.
Yhtäkkiä minulle tuli melkein tuskainen olo. Katselin ympärilleni, kaikkea tätä työmäärää mitä olen itse tehnyt ja mitä monet apulaiseni ovat täällä tehneet ja näin, mitä vielä on tekemättä. Ajattelin tätä yksinäisyyttä, kaikkea näitä miesten töitä, voimaa, ammattitaitoa ja mökki- ja maatietoutta mikä minulta puuttuu. Ja manasin tätä sateista kesää, kylmyyttä, jota vihaan ja joka sai minut jo aikoinani pakenemaan koko maasta. Ajattelin, että en haluapitää, en pysty tätä paikkaa pitämään.
Soitin maklerille, hänelle jonka tänne jo silloin ensimmäisenä kesänä kutsuin, silloin kun R. poistui elämästäni. Makleri tuli melkein saman tien, muisti paikan, perui kaiken muun ja tuli.
Tarjous, jonka hän teki, oli hyvä, mutta kaduin jo. En myy, voi kauhistus, en myy. Ei yksi huono kesä minua vielä lannista. Ja onhan minulla ystäviä täällä....(Onko, ystäviä?)
Vähän ennen kuin hän tuli, tulivat Hellu ja Moppe. - Älä myy, älä myy, hullu olet, jos myyt.


Hain tänään Tuusniemen toimintakeskuksesta kaksi kehystettynä ollutta tauluani, yhden Albaniasta ostamani, vuosia sitten, ja yhden Mohammed Arefin piirustuksen. Niille on etsittävä sitten ne seinät.

Sveitsissä odottaa todellisuus eli se, että vaikka katsonkin sen omaksi paikakseni, kotia minulla ei siellä siis olekaan. Sen uudelleen perustaminen hermostuttaa sikäli, etten tiedä miten ja minne sen pystyttäisin. Ja miten sen löydän. Sellaiset omistusasunnot, joita ajattelisin ovat kalliita ja yleensä myydään jo projekteina ja niiden valmistumista saa odottaa vuodesta kahteen. Ja kuka tietää, mitä minä kahden vuoden kuluttua haluan? (sic) -.Vuokra-asunnot taas ovat kiven alla nyt, kun Sveitsi hakee Saksasta korkea-tasoista ammattiväkeä ja he valtaavat asuntomarkkinat.
Tyhmän sokeana luotan siihen, että minä kohtaan jonkin heureka-ilmiön ja tiedän, että tässähän tämä onkin. Hupsua.
Sveitsissä odottavat myös lapseni, joita kaipaan. Samoin ystäväni, sorellat, tutut kadut, tutut asiat, Cyrillin hauta.

Tilasin laivalipun 17.9. Se on Cyrillin kuolinpäivä. 5. vuotta.

Vaikea aika saapua Travemündeen, kello 20.00 illalla. Ensimmäiseksi saa etsiä hotellin. Lupasin mennä Würzburgin ja Siglinden kautta, mutta tämä iltasaapuminen sotkee kaiken. Minua odotetaan myös Berliiniin, mutta molempia en voi tehdä. Parasta olisi lähteä aamulla aikaisin hotellista ja posottaa suoraan Zürichiin.

Mika+perhe lähtevät heti saavuttuani 2 viikoksi Dubaihin, haluan nähdä heidät ennen heidän lähtöään

Maanantaina, kunhan Lappeenrannan pojat tulevat jatkamaan saunan rakentamista ja tuovat Markulle ja Tuulalle jättämäni tavarat, lähdemme välittömästi Helsinkiin.
Siellä olen todennäköisesti loppupäivät Annelin luona Kauniaisissa.
Aion tavata Kalen, haen Pekalta yhden nyssykkäni (hohhoijaa, missä kaikissa paikoissa minulla onkaan niitä nyssyköitä ) ja tapaan Tetan Kallen, joka ei enää ole Tetan. Surullista.
Molemmat ovat minulle niin rakkaita, sekä hän että Teta ja nyt heidän yhteinen tiensä on loppumassa. Loppunut jo.

Tässä tulee ensimmäinen nalle

Lappia

Viikko sitten lähdimme Merenlahdelta omenapuiden alta.

Kurvasimme sateisen Eva Ryynäsen ateljeen kautta ja sieltä kohti Kuusamoa. Vähän ennen Hyrynsalmea yövyimme Ristijärvellä. (Ave asuu Hyrynsalmella, mutta ei näkynyt kun huristimme sen ohi.) Seuraava yö olikin jo karhunkatselmusyö Kuusamossa ja yövyimme siinä lähellä taivaallisen kauniissa hotelli-mökki-paikassa. Isokenkäisten klubi nimeltään ja rakkaudella ja hyvällä maulla valmistettu suomalaisen arkkitehtuurin, jopa kulttuurin keidas, perheyritys.

Tutkimme paikan perusteellisesti, kaikki sen rakennukset.

Illalla olivat ne treffit karhujen kanssa. Ja tulihan niitä. Ainakin neljä kappaletta kävi edessämme ruokapaikalla. Vähän ujostellen ja varovasti kuin vaaraa vaanien ne tulivat, mutta aikansa odoteltuaan metsän suojassa ja käytyään haistelemassa katettua pöytäänsä eivät välittäneet, vaikka arvasivatkin meidän luuraavaan mökissä siinä edessä ja kävivät eineksen kimppuun. Jotkut niistä ottivat lihaklöntin hampaisiinsa ja katosivat puiden katveeseen syömään, jotkut söivät siinä paikallaan.

Kokemus sekin ja siitä huolimatta, että se oli järjestetty, se oli kuitenkin luonnollinen, sillä nämä nallet olivat aitoja isoja ja vapaita metsänpetoja, joita ei totisesti välittäisi tavata marjaretkellä. Näytös kesti monta tuntia. Oli jo melkein pimeää kun hiivimme (kompuroimme) 400 metriä takaisin autolle - toivoen, että karhut olivat syöneet tarpeekseen eivätkä olisi kiinnostuneita lähteä peräämme.

Kolmas ja neljäs yö olivat sitten Inarissa, Jounin suosittelemassa mökkihotellissa. Ensimmäisenä aamuna tutustuimme perusteellisesti Inarin Siida-museoon ja iltapäivällä teimme sateessa ja myrskyssä Inarinjärvi-laivaretken. Maisemat olivat mahtavia, ilma sellainen, ettei ainakaan kannella viihtynyt. Kannella sisukkaasti hytisi vain australialeinen mies ja sillä aikaa vaimonsa istuskeli sisätiloissa.

Illalla tapasimme Jounin (sätistä). Mukava tapaaminen ja mukava mies, jolle toivoisi parempaa terveyttä ja iloisempaa elämää.

Seuraavana aamuna, sunnuntai-aamuna ajoimme Karigasniemen kautta Tenonjokilaaksoon. Taas olisivat maisemat olleet huikeat, jollei olisi koko ajan satanut. No, olivat silti huikeat.

Säde odotti Aittijoella Iisakin kanssa. Riemukas kohtaaminen niin monen vuoden jälkeen. Säde oli edelleen Säde, sama älykäs, loistavamuistinen ja järkevä Säde, joka oli löytänyt paikkansa yksinäiseltä Tenojoelta. Mutta emme ihmetelleet hänen jäämistään Lappiin. Iisak on ihastuttava ihminen, varmasti hyvä ja rakas aviomies ja isä. Ja paikka oli kaunis, koko ympäristö, koko Lappi sitä sorttia, että kukapa tietää, että jos minun eteeni olisi nuoruudessani ilmestynyt tuollainen Iisak, todellinen Lapin mies, niin kuka tietää miten minunkaan olisi käynyt. Tuskin minua saisi silloin kiinni marja-maailmalla-osoitteesta.

Koko matkantekomme on olllut jokseenkin hidasta, sillä olemme pysähdelleet noin joka sadan metrin päässä ja hyökänneet kameroiden kanssa ulos ihastuksesta kiljuen: katso tuota, katso tätä, näetkö, näetkö, jne. Olemme aivan haltioissamme maisemista, yksittäisistä koivun-tai männynkäkkyröistä, horsan erilaisesta violetista, joista, tunturijärvistä, väreistä, poroista.

Ruska on päivä päivältä upeampaa , ei vielä ehkä sitä ehkä kaikkein parasta, mutta riittävää, että saatamme hyvällä omallatunnolla ansioituneesti kiljahdella.

On ollut kameroilla hommia.

Jeannettella on suurenmoinen makro ja hän on viihtynyt soiden varsilla niittyvilla-tupsujen, sammalten ja jäkälien ym lähielmää tutkimassa. Ja minä napsuttelen mitä sattuu, sitä mikä tuntuu kauniilta miltäkin suunnalta.

Säteen ja Iisakin luota jatkoimme eilen matkaa Tenojokea alaspäin Utsjoelle ja Nuorgamiin ja sieltä Norjan puolelle, Jäämerta kohti. Maisemat muuttuivat. Jäämeri oli erilainen, sanoin kuvaamaton.

Ajoimme eilen Tanasta Porsangeriin ja joskus maisemien hiljaisuus muistutti minua Tiibetin ylätasangoista. Vuonot ja meren pilkahtelut saivat meidät taas vähän väliä pysähtymään ja huokailemaan. Parin tunnin ajan saimme nauttia jopa auringosta. Se oli lahja kaiken tämän sateen ja pilveilyn jälkeen. Sitten ilma taas muuttui ja Porsangerissa jo satoi. Aamukin oli harmaa ja sateinen. Mieliala oli vähän sekava.

Mietimme miten jatkaa matkaa. Menisimmekö 190 km päässä olevaan Nordkappiin hienoa vuonomaisemaa pitkin, jatkaisimmeko Tromssaan tai Hammerfestiin vai palaisimmeko Suomen puolelle. Aloimme keskustella hotellin omistajan kanssa, joka sanoi ilman jatkuvan sateisena, tuntureilla oli jo satanut lunta ja uutta lunta oli luvassa. Saattoi kuulemma olla riski ylitellä tuntureita kesärenkailla. Kumpikin meistä vakuutti tuon kuultuaan toisilleen, että ei ollut tärkeä nähdä noita paikkoja, olimme nähneet jo tarpeeksi Jäämerta, jota olimme tulleet katsomaan, että ei ollut tärkeää voida sanoa ihmisille, että olimme käyneet jossakin, mihin "kaikki" menevät. Ja olinhan minäkin ollut noin 13 kertaa Intiassa, ennen kuin kävin Taj Mahalissakaan, ja sielläkin melkein väkisin vietynä.

Päätimme palata Suomeen. Virhe. Kautokeinossa törmäsimme saksalaiseen pariskuntaan, joka oli kuulemma nähnyt meidät jo Nuorgamissa ja he olivat juuri palaamassa Nordkapista. Paikka oli ollut suurenmoinen ja ilma pilvetön ja aurinkoinen.

No se siitä, pois mielestä menetetty Nordkap.

Nyt olemme Enontekiössä mukavassa mökissä 65 euroa, kaksi huonetta, sauna ja keittiö ja Jeannette lukee ja minä naputan. Takassa palaa tuli ja sauna, johon vain Jeannette aikoo, lämpiää.