Eilen en saanut mitään aikaan. En oikeastaan halunnutkaan vaan ajattelin pitää lepopäivän.
Katselin kauhuissani rikkaruohojen paljoutta, yritin pikku trimmerilläni hävittää niitä sieltä sun täältä ja tulin aika epätoivoiseksi. Minähän en halunnut mitään ruohonleikkuuta tänne, en suurempia kitkemisiä enkä puutarhan hoitoa, halusin maaston ja ympäristön, jossa minulla olisi aikaa itselleni, aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Yhtäkkiä tajusin, että tällä peltomullalla, mikä tänne kiusakseni tuotiin, en koskaan saa rauhaa. Se pukkaa koko ajan vaikka mitä ja uhkaa peittää kasvit yli metrin korkealla heinällään, apilaketjuillaan ja monilla muilla ei toivotuilla.
Oma vikani. Olisi pitänyt kuunnella puutarhaneuvoja Tuulan neuvoa, että peitä multa ensin kahdeksi vuodeksi kankaalla ja istuta vasta sitten. Luulin, että kun nypin kaikki rikkaruohot juurineen silloin pois, on asia sillä selvä. Väärin. Olin tosi hölmäke. Tottakai tiesin jo ennenkin puutarhan omistaneena, että ne maanalaiset juuret eivät taatusti lähde kaikki.
Mietin sitäkin, että onkohan tämä nyt se aivan oikea paikka minulle....
Olen investoinut tähän rahaa, aikaa ja rakkautta, tätä rakentaneet ovat tehneet parhaansa ja tehneet sitä varta vasten minulle. En halua tästä luopuakaan. Hullu ajatuskin se olisi.
Kai tämä epäkesäkin on osana näihin synkkiin ajatuksiin, ei edes uimaan tarkene mennä ja villasukat melkein ainaiset seuralaiset.

Tämä aamu oli myös villasukka-puseroilma. Ajoin Siilinjärvelle ja kävin mm. Marjatan luona.
Valtava laiva heillä rannassa. Perheen miehet ahkeroivat siitä omaan käyttöön oikein tosi hurjaa alusta. Ja entäs se heidän kotinsa sitten? Wauu. Pauli-isäntä on rakentanut sitä 5 vuotta ja tulos on melkoinen saavutus. (Mutta rikkaruohot heidänkin kiusanaan:))
No, joka tapauksessa aurinko alkoi paistaa kuumasti ja villat oli riisuttava. Mutta luonnollisesti kun pääsin kotiin ja olisin ruvennut lököttelemään auringossa, se häipyi. Ei auttanut muu kuin hyökätä taas rikkaruohojen kimppuun. Oi tätä elämän ihanuutta...

Kiljuset lähtivät, ympäristö hiljeni melkein omituiseksi.

Anne, Mari ja minä ajoimme lauantaina Kotkan meripäiville ja Junnu Vainio-konserttiin. Päivä oli kesän lämpimin ja nautittiin siitä ja Kotkasta monella tapaa. Toriennustajallakin käytiin. Hihi. Ensimmäisenä hän sanoi että minä olen leijona ja minulla on muutto edessä. Se mykisti.



Aamulla ajaa köröttelin hissukseen Helsingistä mökille. Pysähdyin Heinolassa Sepon ja Annelin luona. Mukava nähdä pitkän ajan kuluttua. Aikamoisia reissaajia hekin ovat - ja nauttivat täysillä elämästään. Tuli hyvä olo heitä katsellessa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Seppo ja Pertti (Pietro) olivat olleet kansakoulussa samalla luokalla ja olivat olleet jopa paljon yhdessäkin vapaa-aikoinaan. Siitä ei ollut niihin aikoihin kummankaan kanssa milloinkaan puhetta - tai olenko sen täydellisesti unohtanut, halunnut unohtaa?

Jäin miettimään, miten kaksi niin täysin erilaista ihmistä kuten Seppo ja Pietro saattoi löytää yhteisiä puheenaiheitakaan, saati sitten liikkua yhdessä retkillä. Mikä muutti Pietron, mikä sai retkeilevästä erämaita rakastavasta nuoresta miehestä sen mikä hänestä sitten tuli? Minä en koskaan nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun tiemme erosivat ollessani 23 vuotias.



Matkalla ajoin linnun yli. Pysähdyin ja käännyin katsomaan liikkumatonta ruhjoutunutta ruumista kyynelet silmissä. Mitään ei ollut tehtävissä enää. Se oli kuollut. Olin lopettanut sen lennon, sen sirkutuksen, sen elämän. Oli paha olla, on vieläkin.

v

Kiljusten mökkiajan viimeinen päivä ja tietysti sadetta edelleen. On pakattu ja mietitty, että kyllä tuo kiljusten kutsuminen kiljusiksi on aivan kohdallaan. Onkohan muuten olemassa lapsia joilla on rauhallista kanssakäymistä keskenään, puhumista ilman kiljuntaa ? Nämä eivät sitä osaa. Aina ollaan kumppanissa kiinni jollain lailla ja vikistään ja kiljutaan. Onneksi tälle mummolle on suotu melkoisen hyvät hermot. Tietysti silloin, kun olen keksinyt heille ulkona jotain tekemistä, on äänten desibelit olleet alhaisempia. Sisäpeleistä he eivät juurikaan ole välittäneet. Ja Marin tuomat Astrid Lindgrenit tulivat luettua jo alussa (Michel ja Bullerby). Kivaa meillä kaikilla on silti ollut.
Huomenna suunnataan ensin Arille, sieltä Annelle. Keskiviikkona Lintsi.
Jätän seuraavat tekemiseni avoimeksi. Heitän hattua ja menen siihen suuntaan mihin se lentää.
Ihana vapaus.
Tulee mieleen Goethen värssyt:

Minun satulaani te jäädä suokaa
ja rauhassa majanne, telttanne luokaa.
Minä ratsastan avaraan maailmaan.
On hattuni yllä tähdet vaan.

Totuttuun tapaan oli tänään kylmä ja satoi rankasti. Pekka ja Maija kävivät ja Maija oli taas leiponut ihanan piirakan. Ei päästy juuri ulos, luettiin ja lapset katselivat urheilua telkkarista. Ai niin, minä ja lapset olimme aamulla vanhojen romuautojen kilpailussa. Oli se aikamoista menoa ja ainutlaatuista kiljusille. Timo olisi halunnut olla loppuun asti, mutta kun oli vieraita tulossa....

Kiljusten mökkiloman ainoa todella kaunis ja lämmin päivä. Tänään sujui uiminenkin laiturilta hypäten melkein rohkeasti, kiljusilta siis, minähän en laiturilta hypi vaan astelen arvokkaasti rannasta uimaan.
Yritimme tehdä muurilettuja rannan grillissä, mutta hui kauhistus, mustaa möllyä niistä tuli ja siirryimme keittiöön ja paistinpannulle.
Uuden kiviympyrän sisärengas tehtiin sementistä ja sinne tulivat kaikki espanjalaiset sydämen muotoiset rantakiveni kahden vuoden takaa. Sydämen muotoiset asiat eivät ole normaalisti minua varten, mutta tämä nyt tehtiin Timon ja Ashleyn kunniaksi. En vain tiedä oliko konstellatio oikein; kaksi osaa hiekkaa, yksi sementtiä ja vettä joukkoon. Puuro kuivui niin nopeasti, että emme melkein ehtineet kiviä asetella.... Huomiseksi on luvassa sadetta, mutta yritämme kuitenkin saada seuraavan kivikierroksenkin tehtyä ennen lähtöämme.

Oltiin siis Savonlinnassa. Wagner on silleen vähän raskassoutuista, mutta kokonaisuus oli nautinto kaikin puolin. Loistava suorastaan.
Kaisa taas näki vaivaa viihdyttääkseen meitä oopperan lomassakin.
Lapset olivat ensin kauhuissaan kun heidät jätettiin oopperan ajaksi vieraan Salmen hoteisiin Kaisalle, mutta kun palasimme oopperasta, kertoivat he silmät loistaen, kuinka kiva Salme oli ollut. Puhekin oli sujunut kolmella kielellä "sujuvasti".
Kaisan pihalta siirtyi muutamia taimia tänne.

Tänään on vietetty Timon 10-vuotis syntymäpäiviä, naarattu katiskaa tuloksetta, grillattu makkaraa rannassa, haettu metsästä sammalta, peitetty niillä pihakiviä ja löydetty mustikoita ynnä tehty tietysti kivitöitä. Ja niissä riittää vielä naputtamista pitkäksi aikaa.
Timon uusi suomalainen sana: rälläkkä.

Huomenna olisi minun debyyttini sementinteossa. Kaikki ne erikoisemmat kivet pitää saada ikuistettua sementtiin pihalle.

Kolmen päivän kuluttua,tiistaina, ajamme Helsinkiin. Kaksi yötä ollaan Annella ja sitten kiljusten duo palaa taas omille laitumilleen Zürchiin. Mari jää Annelle ja minä muutamaksi päiväksi vielä Helsinkiin, "omaan" kaupunkiini. Mutta odotan innolla taas paluuta tänne takaisin.

En olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että eläisin tyytyväisnä ja "normaalisti* elämää ilman sanomalehtiä ja uutisia, kuten nyt.
No, täysin umpiossa en ole nytkään, tuleehan minulle Savon Sanomat ja Koillis-Savo ja TV-uutisetkin katson kun ehdin, mutta sen lehdenluvun suoritan kyllä melkein huitaisemalla, silloin kun muistan. Ei siellä tunnu koskaan olevan mitään tärkeää.
Onkohan tämä jo se kalkkeutumisen esi-aste?
Siitä lähtien kun itse olen lakannut "ottamasta osaa" eli kirjoittamasta itselleni tärkeistä asioista, poljen kyllä jotenkin paikallani.
Kun luen uutisia Irakista, suljen silmäni ja hyppään yli ennen kuin mielikuvat ja muistot ja tuttuihin liittyvät pelot saavat otetta. Kun luen ostoskorin kalleudesta Suomessa, tunnen voimattomuutta ja huonoa omaatuntoakin, sillä en itse katso juurikaan hintoja kun ostan jotain. Ostan mitä tarvitsen, maksoi mitä maksoi. Vanhasen tai muiden julkkisten lemmenasiat eivät kiinnosta pätkääkään.
Tämä ajanjaksoni kuuluisi runoille ja helpolle tekstille hyvien ajatusten kanssa, luonnonkuvauksille, arkeologialle ja geologialle, mutta näihinkään en ota aikaa. Minä väännän kiviä, teen kivistä kukkasia kivituhkaan ja rakennan pihaa. Siis yleensä, mutta nyt on kyllä kiljusten aika, josta yritän nipistää mahdollisimman vähän.
Elikkä aikansa kutakin.
Huomenna menemme Savonlinnaan. Lentävä Hollantilainen. Torstaina takaisin.

Aivan upea auringonlasku taas.
Kuikkaperhe lipuu yöretkellään punaisella lahdella tapansa mukaan.
Minkkiä ei ole näkynyt moneen päivään. Toivottavasti se onkin häipynyt, sillä se on saanut aikamoista tuhoa aikaan vesilintujen pesissä ja poikueissa.

Nämä kiljuspäivät ovat täynnä elämää. Mahdotonta menoa koko päivän. Silti näistä nyt nautitaan ja kun ne ovat ohi, ikävöidään. Tänään on oltu jopa surullisiakin, koska Hani lähtee kotiin huomenna aamupäivällä.
Arto vei meidät eilen moottoriveneajelulle ja Ashley ei ensin halunnut lähteä ja nosti aikamoisen metelin, mutta tuli lopulta kuitenkin ja totesi veneessä, että taitaa olla loman kohokohta.
Yritimme löytää katiskaammekin, mutta ei näkynyt.
Ilmat ovat edelleenkin sitä sun tätä. Uimisesta ei taida tulla mitään koko heidän lomallaan.
TeimmeTimon kanssa tänään kivitöitä, eli laajensimme laattakivetystä ja työnsimme niiden väleihin niitä kiviä, joita Liisan ja Sadun kanssa haimme selkä vääränä louhokselta viime kesänä. Timo teki kivistä kukkia ja ihmisiä ja kirjaimia ja haluaa jatkaa hommaa huomenna.
Kumpikin lapsista ihan selvästi haluaa jättää jälkiään tänne. Vielä on kuulemma tehtävä sementtihommia, joihin sitten saa laittaa käden- ja jalanjälkiä, että voidaan taas vertailla miten ne ovat kasvaneet edellisestä kerrasta.
Ashley totesi, että he olisivat halunneet tulla koko lomaksi, mutta äiti ei sitä halunnut ja että ensi kesänä heidän on mentävä sitten Skotlantiin Grand-ma`n luokse. No jaa, kun meitä mummoja ja isoisiä on ripoteltuina vähän sinne sun tänne, Skotlantiin, Bahamakselle ja yksi mummo samoilee milloin missäkin. Se yksi kyllä aikoo ainakin kesänsä viettää Savossa, muusta ei niin tietoa.



Mari asensi uuden puutarhakeinun ja yrittää kaiken metelin keskellä lukea kirjojaan. Minulta edelleen kirjat avaamatta.

Robin Williams kävi istuttamassa tyrnipuskani yhden suomalaisen Pekan, kahden sveitsiläissuomalaisen veljenpojan sekä yhden belgialaisen Charlotten voimalla ja minä sain katsella vierellä, kun puskille kaivettiin kuopat ja kannettiin mullat ja vedet.
Ja kiljusten kiljuntaduetto aloitti esityksensä samana iltana eli eilen.
Kun saavuttiin mökille, tempaisivat Timo ja Ashley liiat vaatteet päältään, kengät jalastaan ja juoksivat pitkin kallioita huutaen:
- Ich bin überhappy, ich bin überhappy.
Eipä melkein eilen ehditty nukkumaankaan. Paikat oli tutkittava, uudet paikat hyväksyttävä, vanhoista etsittiin omat kädenjäljet ja mietittiin mitä uutta kivaa tehtäisi näiden päivien aikana.
Aamupäivän viileys ei estänyt puljaamasta vedessä ja sitten kun päivä yhtäkkiä lämpeni ja oli soudeltu parit kierrokset ja hukutettu katiska järvenpohjaan ???? (ihan totta, se katosi muovipulloineen), oli jo niin kuuma että Ashleyltä häipyivät kaikki vaatteet päältä ja Eevan asussa oli kuulemma helpointa liikkua.
Siinä uudessä Pekan tekemässä tiilinuotiossa rannassa paistettiin makkarat ja Hani melkein kärvensi turkkinsa kun tuli niin lähelle nuotiota nukkumaan koiranuntaan.
Hani onkin lapsille aikamoinen riemunaihe, etenkin Ashleylle, joka lukeutui heti Hanin nähtyään koirafaniksi. Hän on vain pettynyt, ettei koira olekaan minun, vaan siitä on luovuttava ennen Savonlinnaan menoa ensi viikolla.